Mä hymyillen nyt kerrankin tässä bloggaan, kun tulee vaan ylitsepääsemättömän hyvä fiilis kun tonkii tietokoneen syövereitä ja palaa ajas takasin päin aina niihin true-hiphop aikoihin. Ei voi lopettaa kuuntelemista, on pakko kuunnella. Musiikki elää, ja herättää kultaisia muistoja henkiin. Ei niitä voi unohtaa, vaikka ne luulikin unohtaneensa. Musiikki, vanhat biisit. Niihin on kiteytynyt paljon, ja sen vuoksi tämä blogiteksti, muistoille.
Se oli niin huoletonta elämää, oli kahinajengi, minä, Late, Arvi ja Juha. Sen piti olla Karl Kania of course, mä tosin kaaduin aina eniten Johnny Blazeen ja lopulta musta tuli Bronx Clothingin kyltymätön fani. Niitä vaatteita tulvi kaappiin pilvin pimein - ja osa niistä on siellä vieläkin. Mitä kalliimpia ne oli, sen parempi.
Aikakausia rullattiin eteenpäin, tuli rasta-Toni, joka tunnetaan tänäkin päivänä vaan sillä nimellä mun ja Mallan puheissa. Se oli sitä kultaista nuoruutta, kun ei tarvinnut rumasti sanottuna kantaa vastuuta mistään. Miettii kuinka aika muuttaa ihmisiä, Mallalla on lapsi ja se on naimisissa ja mä olen vähän eksyksissä, kun en osaa päättää mitä mä haluan elämälläni tehdä.
Monta villiä ja iloista vuotta on vietetty, ylämäkien ja alamäkien ja Mäkien (KISU!) kanssa.
Topia mä kai voin kiittää tästäkin blogitekstistä, kun sattui soimaan tää biisi random-levyltä ihan vahingossa. Tähän kiteytyy niin paljon surullisen hyviä muistoja, joita muistelee lämmöllä ja mielellään.
"On vuosi 2053,
vallitsee, musa uuden sukupolven,
harva enää muistaa sitä hyvää aikaa,
harva enää luukuttaa vanhaa hoppiraitaa,
kunnes joku poika kollaa papan tavaroita,
sieltä löytyy tämä levy, laittaa sen soimaan,
jengi ihan ihmeissään mitä paskaa tää on,
Pataässä, Kultaharkko, ketä jätkii nää on?
No nyt jo vanhuksii tai ehkä kuollutki,
mut tätä musaa luukutti himassaan sunki ukkis,
sai fiiliksii tästä, tunnisti oikeen rytmin,
todennäkösesti nyökkää päätään juuri nytkin,
ette ehkä heti tajuu,
mut tää oli sitä suomihopin alkuaikaa ja älä kysy mitä,
se ei oo voinu millään kokonaan kadota,
ehkä matkan varrel vaan pikkusen lahota,
mut niin se passaa menee, ku ei oo tekees ite,
ku ei oo ollu edes vieressä sanoo mite,
no minkäs teet, ku aika jättää,
mut täs on muisto teille, kuunnelkaa ku papat räppää.
Tää laulu jää, musiikki elää,
biisin tämän, muistot elää.
Tää laulu jää, musiikki elää,
aika jätti, mut silti vielä täällä,
soi meiän räppii!
Keinuu keinutuoli, siinä istuu vanha muori,
on tullu kylään, tytön tytöistä nuorin,
istuu lattialla, selaa fotoalbumii,
siel on mummin nuoruudesta ottamii valokuvii,
parikymppisii poikii, hassun näkösis kuteis,
ja tytöt ylpeenä, vähäisis pukeis,
löytyy b-boyt, mikkei ja ihme levareita,
"mummi hei, olikste jotain hevareita?"
mummi naurahtaa, "ehei tyttökulta."
ja kaivaa hyllyn perältä cd'n lopulta,
"et tiä mistä on kyse, no laita cd mankkaan"
pojat puhuu musan tahdis, "hei täähän on ihan rankkaa!"
se poika joka puhuu oli sillon mummin tuttu,
tais meillä suhde olla, tai no joku juttu,
sitä sanottiin Kultaharkoks ja sen kaverii Pataässäks,
ne oli niinku mc nimii, siis käsitäks,
se oli sitä aikaa nuoruudesta mummin,
kuunneltiin hoppii ja hengattiin paril slummil,
Harkkoo ja Pataässää en oo nähny enää vuosiin,
mut muistoi on, tää musa elää vielä vuosii!
Tää laulu jää, musiikki elää,
biisin tämän, muistot elää.
Tää laulu jää, musiikki elää,
aika jätti, mut silti vielä täällä,
soi meiän räppii!
MUT SILTI VIELÄ TÄÄLLÄ SOI MEIÄN RÄPPII!"
Sanavalmiusjoukotkin on tainnut kadota, mut tää on jääny mulle pintaan, tää kyseinen biisi. Kiitos Timolle, joka mulle "esitteli" kyseisen bändin. Pakko myöntää, muistoi on, tää musa elää vielä vuosii!
Tosin nykypäivän suomi hiphop on sitä teini-ihkutusta, kun ei vanha kunnon skeida enää myy. Pitää tehdä sitä, mitä tän ajan teinit kaipaa. Cheekin uus levy on esimerkiks malli tästä, 5th elementin vanha materia on paljon parempaa ja siitä löytyy enemmän tunnetta - se oli sitä aikaa kun Cheek ei yrittänyt myydä musiikkiaan valtavirran perustein, vaan omalla tyylillään.
Rähinä Recordskin seuraa tässä skaalassa mukana, ei sille voi, niin se aika vierii. Elastisen sooloilu oli ihan kiva piriste, mutta nyt kun niitäkin biisejä kuuntelee, niin aika harvasta löytyy sitä todellista sanaa, mitä "vanhan ajan" suomi hiphopissa tuotiin julki. Toki aina on ollut näitä jenkkipilipali suomi-mc porukkaa, jotka yrittää saada jenkkimallia aikaan suomihiphopin kylkeen.
Mäkin keräsin Fintelligensien jokaikisen sinkun ja albumin aina siihen asti kunnes Elastinen lähti sooloileen. Multa meni maku tyystin koko bändiin, ja niiden uus levy on sitä samaa kuraa. Maailma muuttuu nopeesti, sille ei voi mitään. Mä kaipaan joskus sitä vanhaa, hyvää, hoppiaikaa.
Huh. Tästähän tulikin melkoinen bloggaus, mutta ei voi mitään. Mua hymyilyttää yhä.
torstai 19. marraskuuta 2009
torstai 5. marraskuuta 2009
Vuodatusta - kirjaimellisesti
Mun on pakko blogata jo toistamiseen tänään, koska nyt alkaa tuntua, että seinät kaatuu päälle. Tää on asia, jota ihmisten on vaikea ymmärtää, ja niiden tekis varmaan mieli sanoa mulle, että hakeudu hoitoon. Eipä tähän hoidot auta, tää on vaan psyykkinen juttu joka ei unohdu vaikka kuinka yrittää. Itseäkin naurattaa typeryys, kuinka hevosesta voi tulla elämää tärkeämpi.
Ensin pieni pohja, josta on hyvä sitten jatkaa eteenpäin. Josko se ikävän ja tuskan sekainen tunne helpottais kohta, päästäis irti ja antais mun jatkaa elämää. Toivotaan, että jonain päivänä mä saan rauhan.
---------------------------------------------
Tää kaikki alkoi syyskuussa 2006, kun mä tapasin sen nenäkkäin ensimmäisen kerran. Mulle oltiin mustamaalattu sitä pitkään, mutta vihaisten katseiden ja luimivien korvien takaa paljastui hellyyttä kaipaava mörrimöykky. Se oli kai rakkautta ensi hetkestä, ja kohta mä jo kiikuin siellä selässä Piian tunnilla. Siinä oli se alku, se mistä kaikki lähti. Sen jälkeen mä en enää muilla halunnut ratsastaa, enkä oikeastaan ratsastanutkaan. Oli vain yksi jonka kanssa mä pystyin maksimaalisiin suorituksiin, sellaisiin, joihin mä en koskaan uskonut pystyväni. Mun sisällä heräsi pieni kipinä - ehkä jonain päivänä se auttais mut kisapelon ohi ja me päästäisiin nokittaan kaikille. Sitä päivää ei tosin tullut koskaan.
Ensimmäinen poru sen vuoksi tuli, kun Piia ilmoitti että se lopettaa tuntien pidon joulukuussa. Se oli kuitenkin yksityinen joka teki välillä tunteja, millä saumalla mä muka pääsisin sillä ratsastamaan. Piia sitä mulle sanoi, kysy Minnalta että saisitko vuokrata Demoo kerran viikossa. Mähän kysyin.. Ja kuinka kävikään? Mä aloin ratsastaa ensin kerran viikossa, sitten se määrä lisääntyi ja parhaillaan mä liikutin sitä viikon. Mun itseluottamus kasvoi ja mä menin huippuvauhdilla eteenpäin omassa kehityksessäni, vaikkei opettajaa ollutkaan. Mulla oli ystävänä sellainen opettaja, ettei kukaan muu voi saada.
Toinen poru sen takia tuli kevättalvella, kun kuulin että se on myynnissä. Mä porasin silmiä päästäni kuin hullu, eikä mikään voinut lohduttaa mua. Mähän rakastin sitä enemmän kuin omaa elämääni, mä olin valmis tekemään mitä tahansa sen vuoksi. Mä yritin kaikkeni. Vaikka sä aloitkin näyttää jo ihan muultakuin talvikarvaiselta nallelta sun mahas kanssa, ei ostajat kiinnostuneet siitä. Onneksi se ei ollut vielä silloin niin tykissä kunnossa kun sitten myöhemmin.
Mitä pidemmälle kevät eteni, sitä pidemmälle me edettiin, yhdessä. Jokaisella kerralla se otti mut höristen korvat hörössä vastaan. Ja aina ratsastuksen jälkeen me leikittiin tarhassa littaa ja tanssittiin muuten vaan. Me oltiin ihan ykkösiä, molemmat. Se oli mun elämän keskipiste, mä en muuta olis tarvinnut. Se piti mut jaloillaan ja muisti palauttaa maan pinnalle, se tuki ja lohdutti, se kuunteli eikä valittanut kertaakaan siitä, että mä valitin.
Sitten tuli se yksi päivä, kun mä estepelkoisena päätin että hypättävä on, ei hevosella voi pelkkää koulua tuupata menemään. Ja mehän hypättiin, siitä sekin sitten lähti. Hyppytreeneistä tuli meidän rutiineihin piristävä lisä. Piialla me ylitettiin mun henkilökohtainen ennätys, 80cm. Siihen loppu tolpissa kannakkeet ja korkeus. Mutta se ei haitannut, sitten kerättiin autonrenkaita esteiksi, ne oli jänniä ja ne pelotti. Mutta selvittiin niistäkin sitten yhteistuumin. Se luotti muhun enemmän kun mä ymmärsin silloin.
Tuli toukokuu, mä nousin ensimmäistä kertaa moneenkohan vuoteen ilman satulaa hevosen selkään, ja mä rakastin sitä hetkeä. Me tahkottiin kentällä jokaista askellajia ja kaikkea muutakin yhteensä puolitoistatuntia. Ja mun naama hehkui onnea. Se hevonen oli ykkönen. Parempaa ei ole, eikä tule olemaankaan.
Sitten se muutti Ylöjärvelle. Mä muutin sisukkaana perässä. Meitä ei voinut erottaa mikään. Tai niinhän mä luulin. Kaikki alkoi siellä varsin hyvin, estekalusto oli laajempi ja maastot paljon kivempia. Me saatettiin pyöriä siellä pitkin metsiä kahta-kolmeakin tuntia ja hypellä puunrunkojen yli, kiipeillä ylämäkiä ja ottaa hurjia laukkaspurtteja. Ja se oli kuin unelma! Sillä mä hyppäsin 70cm estettä ilman satulaa, minä entinen estekammoinen ihminen. Mulla oli itseluottamus kohdillaan, ja meillä meidän välillä vallitseva luottamus huipussaan. Meidän huimin suoritus oli ehkä 110cm sarja, jossa ensimmäisenä oli pysty ja toisena okseri. Se olis hypännyt vielä korkeammallekin, jos olis voinut. Se oli elämänsä kunnossa, näytti ihan 5-6 vuotiaalta ja oli pirteä ja reipas kuin mikä. Sitten se myytiin. Yhtäkkiä, mulle ilmoittamatta. Multa lähti jalkojen alta lattia. Uuden omistajan kanssa mikään ei ollut kuin ennen. Me ei tultu toimeen. Susta tuli mulle historiaa, jota mä elän vieläkin.
Sun mukana, mun motivaatio lähti. Mä olen toivottomana etsinyt uutta sua, sun piirteitä ja mun innostusta hevosia kohtaan takaisin. En mä löydä sitä. Ei mun ole hyvä enää minkään hevosen selässä. Koska kukaan ei ole Demon's Dance.
Ensin pieni pohja, josta on hyvä sitten jatkaa eteenpäin. Josko se ikävän ja tuskan sekainen tunne helpottais kohta, päästäis irti ja antais mun jatkaa elämää. Toivotaan, että jonain päivänä mä saan rauhan.
---------------------------------------------
Tää kaikki alkoi syyskuussa 2006, kun mä tapasin sen nenäkkäin ensimmäisen kerran. Mulle oltiin mustamaalattu sitä pitkään, mutta vihaisten katseiden ja luimivien korvien takaa paljastui hellyyttä kaipaava mörrimöykky. Se oli kai rakkautta ensi hetkestä, ja kohta mä jo kiikuin siellä selässä Piian tunnilla. Siinä oli se alku, se mistä kaikki lähti. Sen jälkeen mä en enää muilla halunnut ratsastaa, enkä oikeastaan ratsastanutkaan. Oli vain yksi jonka kanssa mä pystyin maksimaalisiin suorituksiin, sellaisiin, joihin mä en koskaan uskonut pystyväni. Mun sisällä heräsi pieni kipinä - ehkä jonain päivänä se auttais mut kisapelon ohi ja me päästäisiin nokittaan kaikille. Sitä päivää ei tosin tullut koskaan.
"Jos sua ei ois ollut,
mä olisin keksinyt sut,
ois susta samanlainen tullut,
mitään en ois muuttanut."
Ensimmäinen poru sen vuoksi tuli, kun Piia ilmoitti että se lopettaa tuntien pidon joulukuussa. Se oli kuitenkin yksityinen joka teki välillä tunteja, millä saumalla mä muka pääsisin sillä ratsastamaan. Piia sitä mulle sanoi, kysy Minnalta että saisitko vuokrata Demoo kerran viikossa. Mähän kysyin.. Ja kuinka kävikään? Mä aloin ratsastaa ensin kerran viikossa, sitten se määrä lisääntyi ja parhaillaan mä liikutin sitä viikon. Mun itseluottamus kasvoi ja mä menin huippuvauhdilla eteenpäin omassa kehityksessäni, vaikkei opettajaa ollutkaan. Mulla oli ystävänä sellainen opettaja, ettei kukaan muu voi saada.
"Olit valona mun tiellä,
silloin kun oli vaikeaa,
hullummaksi oisin tullut vielä,
jos sua ei ois ollutkaan."
Toinen poru sen takia tuli kevättalvella, kun kuulin että se on myynnissä. Mä porasin silmiä päästäni kuin hullu, eikä mikään voinut lohduttaa mua. Mähän rakastin sitä enemmän kuin omaa elämääni, mä olin valmis tekemään mitä tahansa sen vuoksi. Mä yritin kaikkeni. Vaikka sä aloitkin näyttää jo ihan muultakuin talvikarvaiselta nallelta sun mahas kanssa, ei ostajat kiinnostuneet siitä. Onneksi se ei ollut vielä silloin niin tykissä kunnossa kun sitten myöhemmin.
"Ei sua minusta voi erottaa,
jäit osaksi mieleni maisemaa."
Mitä pidemmälle kevät eteni, sitä pidemmälle me edettiin, yhdessä. Jokaisella kerralla se otti mut höristen korvat hörössä vastaan. Ja aina ratsastuksen jälkeen me leikittiin tarhassa littaa ja tanssittiin muuten vaan. Me oltiin ihan ykkösiä, molemmat. Se oli mun elämän keskipiste, mä en muuta olis tarvinnut. Se piti mut jaloillaan ja muisti palauttaa maan pinnalle, se tuki ja lohdutti, se kuunteli eikä valittanut kertaakaan siitä, että mä valitin.
"Olet jokaikinen yön ääni,
osa lempeää valon kajoa,
syyssateena saavuit elämääni,
en kuivuuteen hajoa."
Sitten tuli se yksi päivä, kun mä estepelkoisena päätin että hypättävä on, ei hevosella voi pelkkää koulua tuupata menemään. Ja mehän hypättiin, siitä sekin sitten lähti. Hyppytreeneistä tuli meidän rutiineihin piristävä lisä. Piialla me ylitettiin mun henkilökohtainen ennätys, 80cm. Siihen loppu tolpissa kannakkeet ja korkeus. Mutta se ei haitannut, sitten kerättiin autonrenkaita esteiksi, ne oli jänniä ja ne pelotti. Mutta selvittiin niistäkin sitten yhteistuumin. Se luotti muhun enemmän kun mä ymmärsin silloin.
"Olet jokaikinen yön ääni,
kukkamerestä poimin sut,
hyvä ajatus sisällä mun pääni,
kun maailma on suuttunu."
Tuli toukokuu, mä nousin ensimmäistä kertaa moneenkohan vuoteen ilman satulaa hevosen selkään, ja mä rakastin sitä hetkeä. Me tahkottiin kentällä jokaista askellajia ja kaikkea muutakin yhteensä puolitoistatuntia. Ja mun naama hehkui onnea. Se hevonen oli ykkönen. Parempaa ei ole, eikä tule olemaankaan.
"En tahdo irtikään päästää,
taas ilmestyt vierellein,
on pakko itseään säästää,
sen velkaa sulle jäin."
Sitten se muutti Ylöjärvelle. Mä muutin sisukkaana perässä. Meitä ei voinut erottaa mikään. Tai niinhän mä luulin. Kaikki alkoi siellä varsin hyvin, estekalusto oli laajempi ja maastot paljon kivempia. Me saatettiin pyöriä siellä pitkin metsiä kahta-kolmeakin tuntia ja hypellä puunrunkojen yli, kiipeillä ylämäkiä ja ottaa hurjia laukkaspurtteja. Ja se oli kuin unelma! Sillä mä hyppäsin 70cm estettä ilman satulaa, minä entinen estekammoinen ihminen. Mulla oli itseluottamus kohdillaan, ja meillä meidän välillä vallitseva luottamus huipussaan. Meidän huimin suoritus oli ehkä 110cm sarja, jossa ensimmäisenä oli pysty ja toisena okseri. Se olis hypännyt vielä korkeammallekin, jos olis voinut. Se oli elämänsä kunnossa, näytti ihan 5-6 vuotiaalta ja oli pirteä ja reipas kuin mikä. Sitten se myytiin. Yhtäkkiä, mulle ilmoittamatta. Multa lähti jalkojen alta lattia. Uuden omistajan kanssa mikään ei ollut kuin ennen. Me ei tultu toimeen. Susta tuli mulle historiaa, jota mä elän vieläkin.
"Kiitos, kun olit totta hetken,
nyt mun täytyis tästä jatkaa,
vierelläni teet loppuretken,
vaikka se on kuvitelmaa."
Sun mukana, mun motivaatio lähti. Mä olen toivottomana etsinyt uutta sua, sun piirteitä ja mun innostusta hevosia kohtaan takaisin. En mä löydä sitä. Ei mun ole hyvä enää minkään hevosen selässä. Koska kukaan ei ole Demon's Dance.
Possunuha - reagoidako vai ei?
np. Volbeat - Still Counting
-----------------------
Jopas on viikko taas vierähtänyt nopeasti vaikka päivät tuntuukin ikuisuuksilta. On ollut suhteellisen mukavaa, ahdistaa vaan helvetisti toi possunuhasta jauhaminen ja panikoiminen, itsekin tässä olen miettinyt sitä rokotejuttua. Päätöshän on ollut se, että piikkiä en ota, mutta silti sitä miettii. Mä olen kahden vaiheilla, koska onko siitä piikistä mitään hyötyä, jos niitä tulee ensinnäkin kansalaisille tänne Hämeenkyröön vasta ens viikolla, vai koska niitä nyt tuleekaan. Pahimman aallon sanotaan olevan etelä-suomessa parin viikon sisään, ja jos vaikka piikit tulee vasta ens viikolla, niin mikä hyöty niistä enää on? Rokotteen vaikutushan alkaa vasta n. 2viikon kuluttua rokotuksen ottamisesta.
Onhan siihen jo kaksi kuollut, toisella taustalla oli perinnöllinen sairaus, toisella possunuha johti keuhkokuumeeseen. Meillä täällä Hämeenkyrössäkin on yksi esimerkki, joka on viime viikon perjantaina viety terveyskeskuksesta ambulanssilla TAYSsiin teholle, ja siellä se on vieläkin. Ollut kuulemma hengenlähtö lähellä, keuhkojen toimintaprosentti sen 20, kun normaalisti se on sen 90.. Eli näköjään se menee sit keuhkokuumeeks helposti, ei ois kiva joutua teholle possunuhan takia, mut empä mä halua riskeerata sen rokotteenkaan kanssa sitä, että makaanko mä viikon kuumeessa, lähteekö jalat alta tai ilmeneekö hermostossa jotain muuta rokotuksen jälkeen. Mitä kaikkia haittavaikutuksia siinä on? Mulla on semmonen tuuri noiden lääkkeiden kanssa, että yleensä mä saan kaikki mahdolliset haittavaikutukset niistä. No okei, en nyt ihan aina enkä tosiaankaan kaikkia, mutta siis kuitenkin. Ymmärrätte pointin?
Toisaalta, voinhan mä kompastua kynnykseen ja siinä rytäkässä lyödä pääni. Iskusta päähän voi aiheutua aivoverenvuoto ja siihenkin voi kuolla. Mites tässä tilanteessa? Ei siihen ole rokotetta. Voinhan mä kuolla tavalliseenkin influenssaa, en mä sitäkään vastaan ole koskaan rokotetta ottanut.
Näitä kun pui, niin tulee mieleen se kun olin yläasteella, ja tää kaikki lähti nuhasta. Perjantaina alko oleen kipunen olo, sunnuntai-iltana olikin jo kuumetta 39astetta, ei laskenut burana, ei panadol, ei ibumax sitä kuumetta. Kolmannen kuumepäivän jälkeen sit mentiin äiten kans terkkariin, kuvattiin keuhkot ja kaikki, mut ei se kuume ollut sinnekään mennyt. Ei ollut poskionteloissa mitään, ei korvissa, ei kurkussa, eikä keuhkoissa. Tulehdusarvot oli n. 100, mutta kukaan ei keksinyt että mikä mulla olis voinut olla. Seuraavana aamuna kävin laajassa verenkuvassa, eikä se kuume laskenut vieläkään. Toki kuume välillä laski sinne 38 asteeseen ja välillä se nousi sinne 40 asteeseen. Ei pistetty sairaalaan, eikä tehty sen enempää. Seuraavana maanantaina kuume sitten oli aamulla poissa ja olo oli varmaan terveempi ku koskaan. Ei väsyttänyt, ei ollut nuhaa, ei sattunut mihinkään. Pikkuhiljaa palailin kouluun, eikä kuumetta näkynyt sitten enää siihen syssyyn. Mikä tauti tuli sairastettua, sitä ei tienneet edes lääkärit. Verikokeidenkin tulokset oli yhtä tyhjän kanssa, koska missään ei näkynyt mitään poikkeavaa...
Noh, elämä on. Kuolempahan ainakin kapinallisena, minä EN sitä piikkiä ota.
-----------------------
Jopas on viikko taas vierähtänyt nopeasti vaikka päivät tuntuukin ikuisuuksilta. On ollut suhteellisen mukavaa, ahdistaa vaan helvetisti toi possunuhasta jauhaminen ja panikoiminen, itsekin tässä olen miettinyt sitä rokotejuttua. Päätöshän on ollut se, että piikkiä en ota, mutta silti sitä miettii. Mä olen kahden vaiheilla, koska onko siitä piikistä mitään hyötyä, jos niitä tulee ensinnäkin kansalaisille tänne Hämeenkyröön vasta ens viikolla, vai koska niitä nyt tuleekaan. Pahimman aallon sanotaan olevan etelä-suomessa parin viikon sisään, ja jos vaikka piikit tulee vasta ens viikolla, niin mikä hyöty niistä enää on? Rokotteen vaikutushan alkaa vasta n. 2viikon kuluttua rokotuksen ottamisesta.
Onhan siihen jo kaksi kuollut, toisella taustalla oli perinnöllinen sairaus, toisella possunuha johti keuhkokuumeeseen. Meillä täällä Hämeenkyrössäkin on yksi esimerkki, joka on viime viikon perjantaina viety terveyskeskuksesta ambulanssilla TAYSsiin teholle, ja siellä se on vieläkin. Ollut kuulemma hengenlähtö lähellä, keuhkojen toimintaprosentti sen 20, kun normaalisti se on sen 90.. Eli näköjään se menee sit keuhkokuumeeks helposti, ei ois kiva joutua teholle possunuhan takia, mut empä mä halua riskeerata sen rokotteenkaan kanssa sitä, että makaanko mä viikon kuumeessa, lähteekö jalat alta tai ilmeneekö hermostossa jotain muuta rokotuksen jälkeen. Mitä kaikkia haittavaikutuksia siinä on? Mulla on semmonen tuuri noiden lääkkeiden kanssa, että yleensä mä saan kaikki mahdolliset haittavaikutukset niistä. No okei, en nyt ihan aina enkä tosiaankaan kaikkia, mutta siis kuitenkin. Ymmärrätte pointin?
Toisaalta, voinhan mä kompastua kynnykseen ja siinä rytäkässä lyödä pääni. Iskusta päähän voi aiheutua aivoverenvuoto ja siihenkin voi kuolla. Mites tässä tilanteessa? Ei siihen ole rokotetta. Voinhan mä kuolla tavalliseenkin influenssaa, en mä sitäkään vastaan ole koskaan rokotetta ottanut.
Näitä kun pui, niin tulee mieleen se kun olin yläasteella, ja tää kaikki lähti nuhasta. Perjantaina alko oleen kipunen olo, sunnuntai-iltana olikin jo kuumetta 39astetta, ei laskenut burana, ei panadol, ei ibumax sitä kuumetta. Kolmannen kuumepäivän jälkeen sit mentiin äiten kans terkkariin, kuvattiin keuhkot ja kaikki, mut ei se kuume ollut sinnekään mennyt. Ei ollut poskionteloissa mitään, ei korvissa, ei kurkussa, eikä keuhkoissa. Tulehdusarvot oli n. 100, mutta kukaan ei keksinyt että mikä mulla olis voinut olla. Seuraavana aamuna kävin laajassa verenkuvassa, eikä se kuume laskenut vieläkään. Toki kuume välillä laski sinne 38 asteeseen ja välillä se nousi sinne 40 asteeseen. Ei pistetty sairaalaan, eikä tehty sen enempää. Seuraavana maanantaina kuume sitten oli aamulla poissa ja olo oli varmaan terveempi ku koskaan. Ei väsyttänyt, ei ollut nuhaa, ei sattunut mihinkään. Pikkuhiljaa palailin kouluun, eikä kuumetta näkynyt sitten enää siihen syssyyn. Mikä tauti tuli sairastettua, sitä ei tienneet edes lääkärit. Verikokeidenkin tulokset oli yhtä tyhjän kanssa, koska missään ei näkynyt mitään poikkeavaa...
Noh, elämä on. Kuolempahan ainakin kapinallisena, minä EN sitä piikkiä ota.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)