Tämä hetki

Tällä hetkellä, musta tuntuu että kaikki rullaa hienosti omalla painollaan hissun kissun eteenpäin - nousu kausi on siis edessä ja kirpeä pakkasilma ei tietenkään ole vaikuttanut mun mielialaani. Ehkei yksin se ole se ainut syy, toisena voi hyvinkin olla kuvan kaunis mecklenburg-herra Al Bacaru.

Niinpä niin, nyt vihdoinkin on löytynyt hevonen, joka vie Demon paikan. Alpo (tai no, Drontti niin kuin mä sitä sanon) on sellainen - ei sitä voi sanoin kuvailla. Se on vauva. Tai pah, mikään vauva. Mutta semmoinen olento että se saa mut taas nauramaan ihan mitättömille asioille - mä olen taas onnellinen KAIKIN PUOLIN. Siis täysin onnellinen kokonaisuutena, ei ahdista, masenna, ärsytä... Mä en jaksa edes vittuilla Jamille enää siitä, että jos se ois vaan sluibaillu koko mosakauden, niin se pääsis jo tammikuus kotiin. :D Mä olen epäihana ja todellaihana tyttöystävä.

ruuna AL BACARU

* 02.05.1996, Saksa

---------------------------------------------------------------------------------------------

"Ei massii tai aikaa
Se menee just tasan
Shoppaaminen on ku suoniin pollee

Aina yrittää, kerran onnistaa
Lippu korkeel eikä tarvi mitään todistaa
Rima nousee, kovemmin ponnistaa
Mä tiedän ite ne ei saa kuriin kondista
En tuu tekeen tätä rahasta mä koskaan
Arvot kohallaan vaik matti kukkarossa
Mä seison suorana, kaikki hyvin tänään
Ja eteenpäin mua kantaa elämä"

--------------------------------------------------------------------------------------------- 

 Alpon kanssa on kaikki vasta alussa, mutta kuten jo totesin, eteenpäin mua kantaa elämä :) Mä tunnen mielettömän hyvää oloa nyt, mä pääsin vihdoinkin eteenpäin. *taputus olalle* Jes jes jes!

Musiikki elää - vai muistot?

Mä hymyillen nyt kerrankin tässä bloggaan, kun tulee vaan ylitsepääsemättömän hyvä fiilis kun tonkii tietokoneen syövereitä ja palaa ajas takasin päin aina niihin true-hiphop aikoihin. Ei voi lopettaa kuuntelemista, on pakko kuunnella. Musiikki elää, ja herättää kultaisia muistoja henkiin. Ei niitä voi unohtaa, vaikka ne luulikin unohtaneensa. Musiikki, vanhat biisit. Niihin on kiteytynyt paljon, ja sen vuoksi tämä blogiteksti, muistoille.

Se oli niin huoletonta elämää, oli kahinajengi, minä, Late, Arvi ja Juha. Sen piti olla Karl Kania of course, mä tosin kaaduin aina eniten Johnny Blazeen ja lopulta musta tuli Bronx Clothingin kyltymätön fani. Niitä vaatteita tulvi kaappiin pilvin pimein - ja osa niistä on siellä vieläkin. Mitä kalliimpia ne oli, sen parempi.

Aikakausia rullattiin eteenpäin, tuli rasta-Toni, joka tunnetaan tänäkin päivänä vaan sillä nimellä mun ja Mallan puheissa. Se oli sitä kultaista nuoruutta, kun ei tarvinnut rumasti sanottuna kantaa vastuuta mistään. Miettii kuinka aika muuttaa ihmisiä, Mallalla on lapsi ja se on naimisissa ja mä olen vähän eksyksissä, kun en osaa päättää mitä mä haluan elämälläni tehdä.

Monta villiä ja iloista vuotta on vietetty, ylämäkien ja alamäkien ja Mäkien (KISU!) kanssa.

Topia mä kai voin kiittää tästäkin blogitekstistä, kun sattui soimaan tää biisi random-levyltä ihan vahingossa. Tähän kiteytyy niin paljon surullisen hyviä muistoja, joita muistelee lämmöllä ja mielellään.

"On vuosi 2053,
vallitsee, musa uuden sukupolven,
harva enää muistaa sitä hyvää aikaa,
harva enää luukuttaa vanhaa hoppiraitaa,
kunnes joku poika kollaa papan tavaroita,
sieltä löytyy tämä levy, laittaa sen soimaan,
jengi ihan ihmeissään mitä paskaa tää on,
Pataässä, Kultaharkko, ketä jätkii nää on?
No nyt jo vanhuksii tai ehkä kuollutki,
mut tätä musaa luukutti himassaan sunki ukkis,
sai fiiliksii tästä, tunnisti oikeen rytmin,
todennäkösesti nyökkää päätään juuri nytkin,
ette ehkä heti tajuu,
mut tää oli sitä suomihopin alkuaikaa ja älä kysy mitä,
se ei oo voinu millään kokonaan kadota,
ehkä matkan varrel vaan pikkusen lahota,
mut niin se passaa menee, ku ei oo tekees ite,
ku ei oo ollu edes vieressä sanoo mite,
no minkäs teet, ku aika jättää,
mut täs on muisto teille, kuunnelkaa ku papat räppää.


Tää laulu jää, musiikki elää,
biisin tämän, muistot elää.
Tää laulu jää, musiikki elää,
aika jätti, mut silti vielä täällä,
soi meiän räppii!


Keinuu keinutuoli, siinä istuu vanha muori,
on tullu kylään, tytön tytöistä nuorin,
istuu lattialla, selaa fotoalbumii,
siel on mummin nuoruudesta ottamii valokuvii,
parikymppisii poikii, hassun näkösis kuteis,
ja tytöt ylpeenä, vähäisis pukeis,
löytyy b-boyt, mikkei ja ihme levareita,
"mummi hei, olikste jotain hevareita?"
mummi naurahtaa, "ehei tyttökulta."
ja kaivaa hyllyn perältä cd'n lopulta,
"et tiä mistä on kyse, no laita cd mankkaan"
pojat puhuu musan tahdis, "hei täähän on ihan rankkaa!"
se poika joka puhuu oli sillon mummin tuttu,
tais meillä suhde olla, tai no joku juttu,
sitä sanottiin Kultaharkoks ja sen kaverii Pataässäks,
ne oli niinku mc nimii, siis käsitäks,
se oli sitä aikaa nuoruudesta mummin,
kuunneltiin hoppii ja hengattiin paril slummil,
Harkkoo ja Pataässää en oo nähny enää vuosiin,
mut muistoi on, tää musa elää vielä vuosii!


Tää laulu jää, musiikki elää,
biisin tämän, muistot elää.
Tää laulu jää, musiikki elää,
aika jätti, mut silti vielä täällä,
soi meiän räppii!


MUT SILTI VIELÄ TÄÄLLÄ SOI MEIÄN RÄPPII!"

Sanavalmiusjoukotkin on tainnut kadota, mut tää on jääny mulle pintaan, tää kyseinen biisi. Kiitos Timolle, joka mulle "esitteli" kyseisen bändin. Pakko myöntää,  muistoi on, tää musa elää vielä vuosii!

Tosin nykypäivän suomi hiphop on sitä teini-ihkutusta, kun ei vanha kunnon skeida enää myy. Pitää tehdä sitä, mitä tän ajan teinit kaipaa. Cheekin uus levy on esimerkiks malli tästä, 5th elementin vanha materia on paljon parempaa ja siitä löytyy enemmän tunnetta - se oli sitä aikaa kun Cheek ei yrittänyt myydä musiikkiaan valtavirran perustein, vaan omalla tyylillään.


Rähinä Recordskin seuraa tässä skaalassa mukana, ei sille voi, niin se aika vierii. Elastisen sooloilu oli ihan kiva piriste, mutta nyt kun niitäkin biisejä kuuntelee, niin aika harvasta löytyy sitä todellista sanaa, mitä "vanhan ajan" suomi hiphopissa tuotiin julki. Toki aina on ollut näitä jenkkipilipali suomi-mc porukkaa, jotka yrittää saada jenkkimallia aikaan suomihiphopin kylkeen.


Mäkin keräsin Fintelligensien jokaikisen sinkun ja albumin aina siihen asti kunnes Elastinen lähti sooloileen. Multa meni maku tyystin koko bändiin, ja niiden uus levy on sitä samaa kuraa. Maailma muuttuu nopeesti, sille ei voi mitään. Mä kaipaan joskus sitä vanhaa, hyvää, hoppiaikaa.

Huh. Tästähän tulikin melkoinen bloggaus, mutta ei voi mitään. Mua hymyilyttää yhä.

Vuodatusta - kirjaimellisesti

Mun on pakko blogata jo toistamiseen tänään, koska nyt alkaa tuntua, että seinät kaatuu päälle. Tää on asia, jota ihmisten on vaikea ymmärtää, ja niiden tekis varmaan mieli sanoa mulle, että hakeudu hoitoon. Eipä tähän hoidot auta, tää on vaan psyykkinen juttu joka ei unohdu vaikka kuinka yrittää. Itseäkin naurattaa typeryys, kuinka hevosesta voi tulla elämää tärkeämpi.

Ensin pieni pohja, josta on hyvä sitten jatkaa eteenpäin. Josko se ikävän ja tuskan sekainen tunne helpottais kohta, päästäis irti ja antais mun jatkaa elämää. Toivotaan, että jonain päivänä mä saan rauhan.

---------------------------------------------

Tää kaikki alkoi syyskuussa 2006, kun mä tapasin sen nenäkkäin ensimmäisen kerran. Mulle oltiin mustamaalattu sitä pitkään, mutta vihaisten katseiden ja luimivien korvien takaa paljastui hellyyttä kaipaava mörrimöykky. Se oli kai rakkautta ensi hetkestä, ja kohta mä jo kiikuin siellä selässä Piian tunnilla. Siinä oli se alku, se mistä kaikki lähti. Sen jälkeen mä en enää muilla halunnut ratsastaa, enkä oikeastaan ratsastanutkaan. Oli vain yksi jonka kanssa mä pystyin maksimaalisiin suorituksiin, sellaisiin, joihin mä en koskaan uskonut pystyväni. Mun sisällä heräsi pieni kipinä - ehkä jonain päivänä se auttais mut kisapelon ohi ja me päästäisiin nokittaan kaikille. Sitä päivää ei tosin tullut koskaan.

"Jos sua ei ois ollut,

mä olisin keksinyt sut,

ois susta samanlainen tullut,

mitään en ois muuttanut."

Ensimmäinen poru sen vuoksi tuli, kun Piia ilmoitti että se lopettaa tuntien pidon joulukuussa. Se oli kuitenkin yksityinen joka teki välillä tunteja, millä saumalla mä muka pääsisin sillä ratsastamaan. Piia sitä mulle sanoi, kysy Minnalta että saisitko vuokrata Demoo kerran viikossa. Mähän kysyin.. Ja kuinka kävikään? Mä aloin ratsastaa ensin kerran viikossa, sitten se määrä lisääntyi ja parhaillaan mä liikutin sitä viikon. Mun itseluottamus kasvoi ja mä menin huippuvauhdilla eteenpäin omassa kehityksessäni, vaikkei opettajaa ollutkaan. Mulla oli ystävänä sellainen opettaja, ettei kukaan muu voi saada.

"Olit valona mun tiellä,

silloin kun oli vaikeaa,

hullummaksi oisin tullut vielä,

jos sua ei ois ollutkaan."

Toinen poru sen takia tuli kevättalvella, kun kuulin että se on myynnissä. Mä porasin silmiä päästäni kuin hullu, eikä mikään voinut lohduttaa mua. Mähän rakastin sitä enemmän kuin omaa elämääni, mä olin valmis tekemään mitä tahansa sen vuoksi. Mä yritin kaikkeni. Vaikka sä aloitkin näyttää jo ihan muultakuin talvikarvaiselta nallelta sun mahas kanssa, ei ostajat kiinnostuneet siitä. Onneksi se ei ollut vielä silloin niin tykissä kunnossa kun sitten myöhemmin.

"Ei sua minusta voi erottaa,

jäit osaksi mieleni maisemaa."

Mitä pidemmälle kevät eteni, sitä pidemmälle me edettiin, yhdessä. Jokaisella kerralla se otti mut höristen korvat hörössä vastaan. Ja aina ratsastuksen jälkeen me leikittiin tarhassa littaa ja tanssittiin muuten vaan. Me oltiin ihan ykkösiä, molemmat. Se oli mun elämän keskipiste, mä en muuta olis tarvinnut. Se piti mut jaloillaan ja muisti palauttaa maan pinnalle, se tuki ja lohdutti, se kuunteli eikä valittanut kertaakaan siitä, että mä valitin.

"Olet jokaikinen yön ääni,

osa lempeää valon kajoa,

syyssateena saavuit elämääni,

en kuivuuteen hajoa."

Sitten tuli se yksi päivä, kun mä estepelkoisena päätin että hypättävä on, ei hevosella voi pelkkää koulua tuupata menemään. Ja mehän hypättiin, siitä sekin sitten lähti. Hyppytreeneistä tuli meidän rutiineihin piristävä lisä. Piialla me ylitettiin mun henkilökohtainen ennätys, 80cm. Siihen loppu tolpissa kannakkeet ja korkeus. Mutta se ei haitannut, sitten kerättiin autonrenkaita esteiksi, ne oli jänniä ja ne pelotti. Mutta selvittiin niistäkin sitten yhteistuumin. Se luotti muhun enemmän kun mä ymmärsin silloin.

 "Olet jokaikinen yön ääni,

kukkamerestä poimin sut,

hyvä ajatus sisällä mun pääni,

kun maailma on suuttunu."

Tuli toukokuu, mä nousin ensimmäistä kertaa moneenkohan vuoteen ilman satulaa hevosen selkään, ja mä rakastin sitä hetkeä. Me tahkottiin kentällä jokaista askellajia ja kaikkea muutakin yhteensä puolitoistatuntia. Ja mun naama hehkui onnea. Se hevonen oli ykkönen. Parempaa ei ole, eikä tule olemaankaan.

"En tahdo irtikään päästää,

taas ilmestyt vierellein,

on pakko itseään säästää,

sen velkaa sulle jäin."

Sitten se muutti Ylöjärvelle. Mä muutin sisukkaana perässä. Meitä ei voinut erottaa mikään. Tai niinhän mä luulin. Kaikki alkoi siellä varsin hyvin, estekalusto oli laajempi ja maastot paljon kivempia. Me saatettiin pyöriä siellä pitkin metsiä kahta-kolmeakin tuntia ja hypellä puunrunkojen yli, kiipeillä ylämäkiä ja ottaa hurjia laukkaspurtteja. Ja se oli kuin unelma! Sillä mä hyppäsin 70cm estettä ilman satulaa, minä entinen estekammoinen ihminen. Mulla oli itseluottamus kohdillaan, ja meillä meidän välillä vallitseva luottamus huipussaan. Meidän huimin suoritus oli ehkä 110cm sarja, jossa ensimmäisenä oli pysty ja toisena okseri. Se olis hypännyt vielä korkeammallekin, jos olis voinut. Se oli elämänsä kunnossa, näytti ihan 5-6 vuotiaalta ja oli pirteä ja reipas kuin mikä. Sitten se myytiin. Yhtäkkiä, mulle ilmoittamatta. Multa lähti jalkojen alta lattia. Uuden omistajan kanssa mikään ei ollut kuin ennen. Me ei tultu toimeen. Susta tuli mulle historiaa, jota mä elän vieläkin.

"Kiitos, kun olit totta hetken,

nyt mun täytyis tästä jatkaa,

vierelläni teet loppuretken,

vaikka se on kuvitelmaa."

Sun mukana, mun motivaatio lähti. Mä olen toivottomana etsinyt uutta sua, sun piirteitä ja mun innostusta hevosia kohtaan takaisin. En mä löydä sitä. Ei mun ole hyvä enää minkään hevosen selässä. Koska kukaan ei ole Demon's Dance.

Possunuha - reagoidako vai ei?

np. Volbeat - Still Counting

-----------------------

Jopas on viikko taas vierähtänyt nopeasti vaikka päivät tuntuukin ikuisuuksilta. On ollut suhteellisen mukavaa, ahdistaa vaan helvetisti toi possunuhasta jauhaminen ja panikoiminen, itsekin tässä olen miettinyt sitä rokotejuttua. Päätöshän on ollut se, että piikkiä en ota, mutta silti sitä miettii. Mä olen kahden vaiheilla, koska onko siitä piikistä mitään hyötyä, jos niitä tulee ensinnäkin kansalaisille tänne Hämeenkyröön vasta ens viikolla, vai koska niitä nyt tuleekaan. Pahimman aallon sanotaan olevan etelä-suomessa parin viikon sisään, ja jos vaikka piikit tulee vasta ens viikolla, niin mikä hyöty niistä enää on? Rokotteen vaikutushan alkaa vasta n. 2viikon kuluttua rokotuksen ottamisesta.

Onhan siihen jo kaksi kuollut, toisella taustalla oli perinnöllinen sairaus, toisella possunuha johti keuhkokuumeeseen. Meillä täällä Hämeenkyrössäkin on yksi esimerkki, joka on viime viikon perjantaina viety terveyskeskuksesta ambulanssilla TAYSsiin teholle, ja siellä se on vieläkin. Ollut kuulemma hengenlähtö lähellä, keuhkojen toimintaprosentti sen 20, kun normaalisti se on sen 90.. Eli näköjään se menee sit keuhkokuumeeks helposti, ei ois kiva joutua teholle possunuhan takia, mut empä mä halua riskeerata sen rokotteenkaan kanssa sitä, että makaanko mä viikon kuumeessa, lähteekö jalat alta tai ilmeneekö hermostossa jotain muuta rokotuksen jälkeen. Mitä kaikkia haittavaikutuksia siinä on? Mulla on semmonen tuuri noiden lääkkeiden kanssa, että yleensä mä saan kaikki mahdolliset haittavaikutukset niistä. No okei, en nyt ihan aina enkä tosiaankaan kaikkia, mutta siis kuitenkin. Ymmärrätte pointin?

Toisaalta, voinhan mä kompastua kynnykseen ja siinä rytäkässä lyödä pääni. Iskusta päähän voi aiheutua aivoverenvuoto ja siihenkin voi kuolla. Mites tässä tilanteessa? Ei siihen ole rokotetta. Voinhan mä kuolla tavalliseenkin influenssaa, en mä sitäkään vastaan ole koskaan rokotetta ottanut.

Näitä kun pui, niin tulee mieleen se kun olin yläasteella, ja tää kaikki lähti nuhasta. Perjantaina alko oleen kipunen olo, sunnuntai-iltana olikin jo kuumetta 39astetta, ei laskenut burana, ei panadol, ei ibumax sitä kuumetta. Kolmannen kuumepäivän jälkeen sit mentiin äiten kans terkkariin, kuvattiin keuhkot ja kaikki, mut ei se kuume ollut sinnekään mennyt. Ei ollut poskionteloissa mitään, ei korvissa, ei kurkussa, eikä keuhkoissa. Tulehdusarvot oli n. 100, mutta kukaan ei keksinyt että mikä mulla olis voinut olla. Seuraavana aamuna kävin laajassa verenkuvassa, eikä se kuume laskenut vieläkään. Toki kuume välillä laski sinne 38 asteeseen ja välillä se nousi sinne 40 asteeseen. Ei pistetty sairaalaan, eikä tehty sen enempää. Seuraavana maanantaina kuume sitten oli aamulla poissa ja olo oli varmaan terveempi ku koskaan. Ei väsyttänyt, ei ollut nuhaa, ei sattunut mihinkään. Pikkuhiljaa palailin kouluun, eikä kuumetta näkynyt sitten enää siihen syssyyn. Mikä tauti tuli sairastettua, sitä ei tienneet edes lääkärit. Verikokeidenkin tulokset oli yhtä tyhjän kanssa, koska missään ei näkynyt mitään poikkeavaa...

Noh, elämä on. Kuolempahan ainakin kapinallisena, minä EN sitä piikkiä ota.

Paska päivä - paska fiilis.

Huuh. Tää päivä on ollut tyhjää, merkityksetöntä tavaraa täynnä, eikä mikään ole jaksanut kiinnostaa tosissaan. Nyt vielä viimeinen niitti oli se, että Jami kavereineen meni väärälle pysäkille, joten lähtö Lahdesta viivästyi n. puolitoista tuntia ja se vituttaa niinkin raskaasti, että mietin jaksanko lähteä enää tänää edes ajamaan Kangasalle. Muutenkin ärsytyskäyrä maksimaalisen korkealla eikä totisesti kiinnosta tehdä yhtään mitään.

Pieni tuollainen inhimilliseksikin kutsuttu erehdys näköjään pystyy pilaamaan hyvin menneen päivän. Odottaminen on raskainta, ei ole mitään mitä tehdä niin tässä sitten istut ja odotat että joko kohta koska, sitten saat ilmoituksen että ovat pysäkillä ja seuraava onkin sitten että bussi ei pysähtynyt.

Yleisvituttaa päivä. Kaikki pitää tehdä vaikeesti, niin mun, kuin monen muunkin. Mua ärsyttää nyt niin moni asia, että parempi vaan keskittyä Volbeatin kuunteluun ja unohtaa olemassaolonsa.

Turhaakin turhemmat blogimerkinnät kuuluvat arkipäivääni. Ja BTW, siinä pikavuoropysäkillä lukee se PIKAVUORO...

Nytkö saa hymyillä?

Mä olen unohtanut tän kaiken häsläyksen ja enemmän sekä vähemmän tärkeiden asioiden lomassa aivan tyystin postata niitä rollon ostosten kuvia. Mä koen se kuitenkin tässä vaiheessa enää liian turhaksi, joten antaa sen nyt sitten olla.

Tää päivä on taas tuntunut olevan yksi erikoisimmasta päästä, hyvässä mielessä, luojan kiitos. Tässä hörppiessäni kermalla sotkettua kahvia voin virnistää helpottuneena, tänään loksahti viimeinkin päättötodistus postilaatikkoon ja mä olen onneni kukkuloilla, se oli parempi kuin uskalsin odottaa. Tosin varmat numerot oli englanti ykkönen ja ruotsi kolmonen, arvosteluasteikko on ykkösestä kolmoseen. Tää systeemi on tosin ihan paska, mutta näyttääpähän mun todistukseni nyt sit vähän paremmalta ;)

Jami tossa viime viikolla tais heitellä, että nyt kämpän hakuun ja vikkelään, muutto mahdollisimman nopeesti. Mä vaan tuskastuin siihen asuntojen hakuun, kun ei mistään näytä tulevan mitään, eikä kivoja kämppiä tunnu irtoilevan mistään. Yhtä paskaa. Koivistonkylässä ois yks, mut sinne pitäs muuttaa sit jo joulukuun alusta, eikä tässä millään ehdi saada kaikkia asioita hoidettua. Asuntoo kun haettiin sillä mielellä, et ens vuoden alusta pääsis muuttamaan. Noh, katotaan nyt sitten tarkemmin, paremmin ja enemmän tosissaan myöhemmin. Mä tuskastuin köyhään tarjontaan ja paskoihin sijainteihin. Tämmönen maalla kasvanut simpanssi kun ei mihinkään kerrostalolähiöön mielellään muuta, saati sitten keskusta-alueelle. No thanks :)

Kävin työkkärissäkin tänään ja vihdoin saatiin mun asioita eteenpäin, mua vaan vituttaa valtavasti toi peruspäiväraha-hässäkkä, koska asun kotona, niin vanhempien tulot vaikuttaa siihen niin, etten saa näillä näkymin ku 50% peruspäivärahasta, eli ~13€/päivä, ja se tekee n. 260€/kk. Mut mä yritän mahdollisimman nopeesti saada asioihin muutosta, että pääsisin niihin koulutuskurssihärdelleihin mukaan, sillä mä saisin sit täydet 25,63€/päivä + 8,jotain€/päivä vielä lisää ruoka&matkakuluja. Olishan se kivaa, kun periaatteessa voisit mennä mihin vaan, tekemään mitä vaan. Mä tässä nyt pähkäilen koko ajan, että mitä haluaisin. Varmaankin käyn tosta Kirkonkylän ala-asteen rehtorilta kysäisemässä, että mistä sitä oikein tuulee, olis mahdollista päällä tällaiselle pätkällä esim. 2kk'n ajalle tai jotain. :) Olishan se pirun kivaa vaihtelua ja sais touhuta niiden lasten kanssa.

Topinkin piti tulla jo tossa puolituntia sitten, mutta ei sitä näy. Kahvi seisoo tuol pannussa, juokoot sitte seissyttä kahvia, jos tulee. Jamikin palloilee ja touhuaa ainakin kaheksaan asti, soittelee sitten kun lopettavat puuhailut poikien kanssa, mitä lie ikinä pallottelevat. Jep jep.

Mutta nyt mulla on hyvä ja kevyt fiilis kun kaikki on kuosissa, eikä minkään pitäis enää roikkua missään.. Noi peruspäivärahapaperit kun vielä veis kelaan niin...

Paha ihminenkö?

Niinpä niin. Olo on yhä edelleen todella paha, eilisten syytösten jäljiltä. Ja koska olen persoonaltani tällainen avoin, joka ei välitä salailla mitään, julkistan tämänkin tiedon sitten tänne nettiin, jotta mahdollisimman moni saisi lukea ja ymmärtää, miltä juuri nyt tuntuu, vaikka kaikki onkin hyvin.

Elät elämäsi hienointa parisuhdetta, ylistät anoppiasi, kuinka hän on mukava ja ihana ihminen, jonka kanssa on kiva jutella maailman asioista ja muusta. Sitten kuulet parhaalta ystävältäsi, että anoppisi puhuu tyyliin, että hänen poikansa olisi parempi olla ilman sinua. Tiedätkö miltä se tuntuu? Ei hyvältä, koska ajattelit anopistasi ihan erilailla.

Parisuhde jatkuu, menette kihloihin ja sitten miehesi ehdottaa sinulle, että hankitaan yhteinen asunto. Pyytää katselemaan asuntoja, sinä hymyillen suostut ja sanot että ei silti oteta ensimmäistä mahdollista, pitää miettiä eri vaihtoehtoja. Miehesi suostuu.

Yhtäkkiä saat tekstiviestin mieheltäsi, jossa hän kertoo kuulleensa, että sinulla on ollut toinen mies, eikä hän suostu kertomaan tämän väitteen sanojan nimeä. Soitat miehellesi ja toteat puhelimeen, että eihän minulla muuta olekaan kuin muita miehiä! Miehesi ymmärtää tämän aivan oikein, ja sanoo sinulle, että halusi vain varmistaa asian. Alat tivata väitteen esittäjän nimeä, miehesi kieltäytyy kertomasta. Hän haluaisi unohtaa asian, mutta sinä et pysty jättämään asiaa siihen. Sinä tahdot vastauksia, että mitä helvettiä nyt on meneillään.

Miehesi kertoo nimen kuitenkin, lopulta selviää että tämän väitteen kertoja on hänen äitinsä, sinun anoppisi. Olet aivan ymmälläsi, etkä tiedä mitä sanoa. Soitat anopillesi ja kerrot oman kantasi asiaan, ja toteat perään, että ihminen itse tietää mitä on tehnyt ja mitä ei ole tehnyt. Juttu, josta puhutaan, on tapahtunut joskus ennen kihlausta. Olet vaihtanut pitkiä suudelmia toisen miehen kanssa jossain, ollessasi parhaan ystäväsi kanssa liikenteessä. Onko sinulla todellakin näin alhainen moraali? Ei ole. Et saa anopiltasi vastausta kysymykseen, kuka hänelle kertoi, koska sillä ei kuulemma ole merkitystä. Mielessäsi vain pyörii, että koska, missä ja kenen kanssa olet näin tehnyt, koska itse et muista tehneesi mitään tällaista. Paras ystäväsi on yhtä pihalla kuin sinä, te kaksi lumiukkoa.

Pyörittelet päässäsi erilaisia kysymyksiä ja vastaus vaihtoehtoja niihin. Kuka haluaa todellakin niin paljon teidän eroavan. Anoppi. Miehesi kertoi sinulle kaiken, mitä hänen äitinsä oli hänelle sanonut. "Sinun olisi parempi olla ilman häntä." "Oletko oikeasti onnellinen." "Kannattaisiko miettiä seurustelua uudelleen..." ja sitä rataa. Pidit anoppiasi hyvänä ihmisenä, ystävänäsi, etkä enää tiedä miten häneen suhtaudut. Olen pihalla ja rikki syytöksestä. Miksi ihminen tahtoo pilata hyvän, toimivan parisuhteen? Ei sitä voi kukaan järjellä ymmärtää, mutta olet kuitenkin onnellinen, sillä sinun ja kihlattusi välillä on vahva luottamus. Te uskotte toisiinne ja yhteiseen tulevaisuuteenne, te puhutte hymyillen perheen perustamisesta ja omasta kodista. Kihlattusi sanoo sinulle hiljaa, että unohdetaan koko typerä juttu. Sinä vastaat että unohdetaan vaan. Et kuitenkaan pysty rauhoittamaan mieltäsi, toivot että vielä jonain päivänä saisit vastaukset kysymyksiisi.

Hullu halu opiskella kieliä

Joo. Mäpäs halusinkin joskus ajat sitte ruveta lukeen kansalaisopiston iltasysteemeissä saksaa tai espanjaa, sit mä mietin hetkellisesti myös englannin jotain tukikursseja, että mä jonain päivänä ymmärtäisin kielioppia. Nyt mä sitten haksahdin viron kieleen. Ja nyt mä aloin hyötykäyttään wikitravelia.

Nyt kun lueskelin noita siinä, mitä kuuntelin Meie Mees ft. Tanel Padat - Said mis tahtsid ja naureskelin yhtenäisyyksille sanoissa ja lauseissa + lausahduksissa. Jaksaa vähääkään käyttään ymmärrystä ja ajatusta, niin äkkiä ne tämmöselle ummikollekin aukee, ne erilaiset jutut. On niin lähellä suomi ja viro kielinä ja mainakin toisiaan.

Olet varmasti kuullut moneen kertaan lausahduksen "kuis käsi käy?", sekin on revitty viron kielestä, kysymyslauseesta "Kuidas käsi käib?" - eli mitä kuuluu. Tosin onhan niissä perusteissa niitä jänniä risteymiäkin. Kissa on viroksi kass ja maito on piim. Muistaakseni. Väritkin on suhteellisen helppoja, osa varsin samankaltaisia. Osa suomen kielen puhekielessäkin esiintyvistä värien nimityksistä on nekin lainattu viron kielestä. Näin ollen mun tarvii alkaa kompata Jenniä, joka on sitä mieltä, että suomen kieli on kopio virosta. Niinpä se taitaa olla ja niinhän se onkin. Uskoakseni. Suomi kun on kielenä risteytys ruotsia ja viroa, sekä jotain ihan omaa mongerrustaan.

"Sa oled üks tunnetega manipuleerija" - maalaisjärjellä tuokin on helppo suomentaa, jos vähääkään sitä omistaa. Huomaatko, ei se viro ole kovin vaikeaa sitten loppujen lopuksi? Onhan siellä toki sanoja mitä ei ymmärrä, eikä sitä puheesta välttämättä, mutta sitten kun sanat on tekstinä edessä niin voi ymmärtää, tosin ei saa upota kompiin kuten, jos näet jo edellä mainitun piim -sanan jossain.

Võid olla et me räägisme soome keelt nii kaugele et me õppime räägimä parem!

Nyt kävi näin.

Kliseinen aihe, paskan puhuminen. Mikä kumma siinä on, että silti se PASKA puhuttaa niin helvetisti? Jep jep jep. Ei sitä osaa monikaan sanoa. Tässä juuri tänään vihdoin saatiin, tai vitut minä saanut mitään, selville paljon asioita, ja näin ollen asioista koitui vielä seurauksia. Seuraukset eivät kaikkia osapuolia kohtaan olleet kovin tasapuoliset, mutta ei voi mitään. Vähän niin kuin armeijassa, yksi mokaa ja kaikkia rankaistaan.

Mutta entä tarina, joka kuulostaa tällaiselta:

Olipa kerran kaksi tyttöä, parhaat ystävät. Oli myös kolmas tyttö. Parhaat ystävykset ottivat yhdessä hevosen, mutta toisen kesätyöt vaativat niin paljon aikaa, että hänen oli luovuttava omasta puolestaan tämän hevosen kanssa. Tämä luovuttanut tyttö etsi uudet vuokraajat, ja näin ollen kuvioihin tuli tämä kolmas tyttö. Mikään ei ollut helppoa ja tästä alkoi parhaiden ystävysten väliset ongelmat. Kolmas tyttö puhui mitä sattui näille kahdelle muulle tytölle, ja tästä tuohtuneina myös parhaat ystävykset alkoivat nälviä toisiaan tälle kolmannelle tytölle. Lopulta ensimmäinen mitta tuli kesän jälkeen täyteen ja oli aika nostaa kissa pöydälle. Se tehtiin ja parhaat ystävykset kävivät kaikki mieltään painaneet asiat läpi, he puhuivat kaiken mitä heille oli sanottu ja mitä he olivat itse sanoneet. Tästä alkoikin seuraava ongelma, tämä kolmas tyttö alkoikin puhua pahaa vain tästä hevoskimpasta pois jääneestä tytöstä. Hän oli ymmällään ja keräsi katkeruutta ja vihaa sisälleen. Hän ei voinut sietää enää tätä tyttöä, jolle oli antanut hevosesta osuutensa. Hän ei halunnut nähdä tätä koskaan, enää ikinä, missään.

Näin ollen, tämä tyttö joutui kärsimään. Lopulta tämän luovuttaneen paras ystävä sai mittansa täyteen ja ns. kosti tälle kolmannelle tytölle. Häneltä vietiin oma osuutensa hevosesta, sillä käytöksellään hän ei osoittanut luotettavuutta.

Tarina sai onnellisen lopun, se unohdetaan mitä pystytään ja aika korjaa sen mitä on korjattavissa. Luottamusta ei enää saa takaisin, epäluulot pysyvät pinnassa ikuisesti. Oliko se kaikki sen arvoista?

Mikä oli tarinan opetus?

Mä tykkään aiheuttaa pahennusta.

En jaksa postata tavaroiden kuvia nytkään vaikka ne onkin mulla koneella. Tämä blogiteksti käsittelee jotain aivan muuta kuin Rovaniemeltä ostamiani tavaroita. Tämä blogiteksti käsittelee sitä asiaa, mikä mahdollisti minun ja Kaisan kahden keskisen retken Rovaniemen erämaihin...

Okei. Alotetaan!


Mä oleeeenn niiiiiinnnn onnellinen että Jami on armeijassa vielä pitkän pätkää<3 Ehtii tässä sitten järjestellä perusarvojaan oikeisiin asemiin...

Jaaa aaaaaa!

Jamiki puhu ensimmäisestä sen kuulemasta intti-erosta tos toissa viikolla. Vittu et on ihmiset HEIKKOJA jos ei kestä olla viikkoja erossa. SNIFF. Eikä, älkää tulko kitiseen ja poraan siitä, että on totuttu oleen yhdessä ku on asuttu yhdessä ja nukuttu toisen vieressä yöt ja varmaan vittu päivätki. Te vaaaaaan ootte heikkoja! Kyllä ikävä on normaalia, mut hei, rajansa kaikella (btw, myös suomella).

Joopa joo, kyllähän mekin ehdittiin melkein KAKS VUOTTA olla ku paita ja perse 24/7 yhdessä, vaikkei asuttukaan saman katon alla. Me oltiin samalla luokalla, meillä on yhteiset kaverit, me oltiin koulupäivät yhdessä, koulun jälkeen yhdessä, yötä oltiin meillä ja viikonloput missä milloinkin.

MIKSI, MIKSI MINULLE EI ISKE PANIIKKI-IKÄVÄ JOS TOINEN JOUTUUKIN JÄÄMÄÄN KIINNI VIIKONLOPUKSI? TULEEKIN KÖTÖILYSTÄ PEKKAA ja mitä vielä? Miksi mua ei itketä.
 

SIKSI!!! koska minä osaan, uskokaa tai älkää, asennoitua tähän oikein.

Minä olen sen useasti jo sanonut aiemminkin; SE EI OLE MIES EIKÄ MIKÄÄN JOS EI ARMEIJAA KESTÄ!

6kk = lapsi
9kk = nainen
12kk = mies

Näin oli kapiainen panssarijääkärikomppaniassa Jamille kertonut. Ja ei Jenni, tämä ei oikeasti tarkoita että Jani olis nainen. Se haki aukkiin, se yritti! ;'DD Joo. Nyt takas asiaan.
 

Ja sama juttu meille inttileskille, ja siis itseasiassa, mitä vitun leskiä mekin ollaan? Inttisinkkuja paremminkin.. Ei ehkä sanan sinkku todellisessa merkityksessä mutta ymmärrätte jos haluatte. Ja taas asiaan: EI SE PARISUHDE OLE YHTÄÄN MITÄÄN JOS SE EI TÄTÄ ARMEIJAA KESTÄ.

Tajutkaa, vuosi on minimaalinen pätkä tässä elämässä, eikä se nopeudu itkemällä ja odottamalla. Kyllä mullekin on puhelimessa monet kerrat kirottu ja haistateltu että intti on paskaa ja perseestä ja lopetan kesken ja mitä kaikkea vielä. Siellä se on silti, aukki ykkönen kohta puoliin takana, aukki kakkonen ja hennala kutsuu tän viikon perjantaina. Sit on vielä puoli vuotta vuoden vaihteen jälkeen.

JA MÄ NAUTIN VAPAUDESTA MENNÄ JA TULLA MUN KAVEREIDEN KANSSA IHAN NIIN PALJON KUN MÄ HALUAN.

Älkää tytöt olko no-life ja itkekö kotonanne, nauttikaa elämästä! Tulkaa, menkää, tehkää ja nähkää. Olette sitten miehenne kans ku se on lomilla. Jotennn mikä ongelma tässäkin on? SE KAIKKI LÄHTEE OMASTA ITSESTÄ!!! Älkää välittäkö mustasukkaisuudesta ja siitä poraamisesta että "hyvä sun on mennä kun ei oo velvotteita", totta kai niitä vituttaa jos eivät pääse itse menemään.

MUT LUOTTOA PITÄS SILTI OLLA NIIN, ETTEI TARVITSE OLLA MUSTASUKKAINEN. EI, mustasukkaisuus EI OLE välittämistä, se on luottamuksen PUUTETTA.

ugh. :D

Paluu puuduttavaan arkeen.

Meidän piti alunperin lähteä Kaisan kanssa Rovaniemeltä kotia kohti jo perjantaina, mutta syystä jos toisestakin me sitten jäätiin lauantaihin. Loppu viikko meillä sisälsi hengailua, vähän pahoja sanoja ja mun vetäytymistä Kaisan ja Joonaksen touhuista sivuun. Hetkittäin tuntu kai ulkopuoliselta? Mitä lie - aikaerosta johtuvaa selkeästi. Tässä mä nyt istun, kotona koneella ja yritän unohtaa työkkäriin lähdön. Ei jaksa, ei kiinnosta.

Paluuahdistus ei ollut niin paha kuin mitä mä hetken aluks luulin, mä nimittäin pelkäsin, kuten Kisukin, että me mennään ihan rikki kun päästään tänne karuuteen, jossa syksy on vielä täysillä menossa eikä lumesta ole tietoa luultavasti seuraavaan kolmeen kuukauteen. No, pitää nyt toivoa että edes jouluksi saataisiin 5cm lunta maahan - ei tarvitsisi sitäkään juhlaa sitten vihata niin paljoa.

Me käytiin Kaisan kanssa Napapiirilläkin viime viikolla. Ja mun tuli henkilökohtaisesti ostettua kaikkea totaalisen turhaa. Mutta Swarovskin koruihin rakastuin ja sitten jonain päivänä mä lähdenkin sieltä varta vasten hakemaan muutamat korut - ehken mä koskaan tulis käyttämään niitä, mutta onhan se hieno kavereille kehuskella että on Swarovskin kalliita koruja ;)

Kuten kuvasta näkyy, Rovaniemellä oltiin edelläkävijöitä ja saatiin ihan kohtuu hyvin maassa pysyvää lunta ;) Postailen tässä joku päivä kuvia turhista hankinnoistani, mitä Napsulta tarttui mukaan. Ehkäpä saatte tutustua myös salaperäiseen Inkeriin ;)

Huuruava hengitys ja -2 astetta pakkasta.

Täällä sitä ollaan nyt sitten kolmatta päivää, Rovaniemellä. Tähän asti on ollut mukavaa, eilen keskityttiin kiroamaan sitä kun "vittu hei huomenna on jo keskiviikko". Ärsyttävää kun päivät menee näin nopeesti. Perjantaina me sitten lähetään Kisun kans ajeleen takas päite. Ku tosiaan maanantaina tulthiin.

Keli oli mitä paskin ajaa, ainaki ne pätkät mitä Kaisa ajo.. :D Mutta siis etelämmäs tuli vettä ja räntää ja pohjoses tuli karmeella vastatuulella lunta ja räntää. Lunta on vieläkin maassa, tänään pitäis tulla 20cm lisää, sitä odotellessa. Vielä ei ole alkanut sataa. Kyllä on pakko myöntää, että semmonen kutkuttava tunne on koko ajan, vähän niin ku vartois joulupukkia pikku pentuna. Ja kieltämättä, eilinen aamu pakotti viheltään kaikki tutut joulubiisit läpi. Tämmöstä tää sit kai on.

Käytiin maanantaina illalla Joonaksen kanssa Ounasvaaralla, sieltä oli hienot näkymät kaupunkiin pimeellä, tuskin se näyttää edes miltään päivällä. Sitte Joonas pyöritti meitä pitkin Roita muuten, ihan niin kuin jotain muistais? Vituttaa kun en saa nyt kuvia koneelle, toi bluetooth ei syystä tai toisesta toimi.

Eilen sitten käytiin Mairen kans sitarissa ja haethin Henna lounakodilta käymään kotona, sillä oli silmälääkäri tai jotain. Maire kyllä sit vei Hennan silmälääkärin jälkeen takas lounakotiin, mut kuiteskii. Illalla käytiin taas Joonaksen kans ajelemassa, oli pakko lähtee. Tästä talosta ois muuten kaatunu seinät :D Mairekin nauro sitä meininkiä, hihitystä ja epämäärästä jyminää. Kieltämättä Ilkkaaki kyllä hymyilytti. Niinpä niin, meillä oli perhekriisi isän ja tyttären kera :D Mutta loppujen lopuks, kuinka vanhoja me taas eilen oltiin? 12 v.?

Tänään en ohjelmasta tiedä, pitäis Kaisun kanssa kävellä tonne lähikauppaan, jahka ollaan päätetty että mitä ensinnäkin aiotaan leipoo tänään. Se on uskomattoman vaikee päättää! Ellei me mennä btw käymään Prismassa. Ois kyl toisaalta kiva kävellä, jos tää fakin yskä jäis sitte sinne pihalle kans (toivossa on tunnetusti hyvä elää)...

Huomenna on luvassa sit Napapiirillä käymistä ja sen semmosta pientä, sit alkaaki jo perjantai ikävästi lähestyä...

Startti

Mä oon näitä blogeja laittanut pystyyn ja pudottanut alas ainakin miljoona, enkä oo saanut vielä yhtäkään toimimaan. Ehkäpä mä tän sitten saisin, jos tosissani yrittäisin? Pitäneeköhän tässä sitten alottaa tosi kliseisesti sillä, että kuka kumma mä olen, vaikka tokkopa tällä hirveesti lukijoita on.

Heipä hei.

Olen Laura, 20v. juuri suurtalouskokiksi valmistunut nuori nainen. Urasuunnittelu on tosin vielä aika pahasti kesken, ei tuo keittiötyö nappaa, joten uudelleen kouluttautuminen lienee järkevin ratkaisu tällä työllistymisprosentilla. Ja vaikka töitä oliskin, ne olis juuri noita keittiöalan juttuja. Kesätyöt oli vähän niin kun viimeinen niitti ja se oli siinä. Enempää ei kiinnosta eikä huvita. Nyt haaveena on nuoriso-ohjaajan opinnot, että saa nähdä mitä niistä sitten tulee.

Taidampas muuten olla muistaakseni kihloissakin vielä, joo. Niin se on. Tällä hetkellä tuo toinen puolisko on valtion leivissä leikkimässä muiden lasten kanssa sotaa. Jakomielitautisesti sen mielipiteet armeijaa kohtaan heittelee päivän aikana useita kertoja, nyt oli kivaa ja minuutin päästä täyttä paskaa. Semmoinen se meidän Jami on.

Mullapas on myös kummipoika, joka täyttää ensi vuoden helmikuulla 4 vuotta. On iso ja puhelias sälli, eikä varmasti jätä ketään kylmäksi. Itsekään en sitä usein todellakaan nää, vaikka ne asuu ruhtinaallisten 25 kilometrin päässä. Mutta kuitenkin, Arttu muistaa nimen aina ja sitten tätiä jo viedäänkin - paljoakaan kyselemättä.

Harrastukset on jäähyllä, pikkuhiljaa tosissaan yritän palailla tähän toimintaan taas mukaan, ratsastusta olen harrastanut n. 14vuotta, mutta nyt viimeaikoina on ollut aikamoista taukoilua kun motivaatio on ollut täysin hakoteillä. Joinakin päivinä myös valokuvaan, vai pitäisikö sano että digikuvaan, ja kamerana on ihan perinteinen Sonyn digikamera, jonka kuvanlaatu on mulle parempaa ku hyvää.

Asustelen Hämeenkyrössä, Kolarissa, Kangasalla, Rovaniemellä. Vähän missä milloinkin, tai siltä musta ainakin tuntuu. Voisin kai sanoa, että musta tuntuu että mä oon aina menossa johonkin päin, enkä mä taida osata enää pysähtyä miettimään sen ihmeemmin. Koko maailma on mulle koti.

Vanhemmat on mun elämän suola ja sokeri, isä varsinkin. Ilman niitä olis ihan törkeen tylsää, sen verran sekavia tapauksia ne on, molemmat. Tästä tulikin mieleen, että onhan mulla autokin, johon tarvis takalasiin liimata tarra "100% isi leasing racing" :'D Meillä siis isintytölle ostettiin nissan, jonka huollot, verot, vakuutukset ja bensat isi maksaa. Miksipä minä lähtisin vastaankaan väittämään, älä missään nimessä huollata sitä autoa! Älä todellakaan maksa veroja tai vakuutuksia! Saati sitten älä tankkaa sitä!!! Hulluhan mä olisin, työtön ja perseaukinen ihminen. Onneks pääsee sentään liikkumaan.

Jokohan mä olen puhunut puuta heinää riittämiin, ja teille lukijoille (anteeksi kenelle?) olis selvinnyt edes vähän se, mikä ihme täällä näitä näppäimiä hakkaa ja yrittää niskalimassa saada jotain järkevää teille esiin. Minäpä minä. Laura täältä jostain, mistä milloinkin!