Ensin pieni pohja, josta on hyvä sitten jatkaa eteenpäin. Josko se ikävän ja tuskan sekainen tunne helpottais kohta, päästäis irti ja antais mun jatkaa elämää. Toivotaan, että jonain päivänä mä saan rauhan.
---------------------------------------------
Tää kaikki alkoi syyskuussa 2006, kun mä tapasin sen nenäkkäin ensimmäisen kerran. Mulle oltiin mustamaalattu sitä pitkään, mutta vihaisten katseiden ja luimivien korvien takaa paljastui hellyyttä kaipaava mörrimöykky. Se oli kai rakkautta ensi hetkestä, ja kohta mä jo kiikuin siellä selässä Piian tunnilla. Siinä oli se alku, se mistä kaikki lähti. Sen jälkeen mä en enää muilla halunnut ratsastaa, enkä oikeastaan ratsastanutkaan. Oli vain yksi jonka kanssa mä pystyin maksimaalisiin suorituksiin, sellaisiin, joihin mä en koskaan uskonut pystyväni. Mun sisällä heräsi pieni kipinä - ehkä jonain päivänä se auttais mut kisapelon ohi ja me päästäisiin nokittaan kaikille. Sitä päivää ei tosin tullut koskaan.
"Jos sua ei ois ollut,
mä olisin keksinyt sut,
ois susta samanlainen tullut,
mitään en ois muuttanut."
Ensimmäinen poru sen vuoksi tuli, kun Piia ilmoitti että se lopettaa tuntien pidon joulukuussa. Se oli kuitenkin yksityinen joka teki välillä tunteja, millä saumalla mä muka pääsisin sillä ratsastamaan. Piia sitä mulle sanoi, kysy Minnalta että saisitko vuokrata Demoo kerran viikossa. Mähän kysyin.. Ja kuinka kävikään? Mä aloin ratsastaa ensin kerran viikossa, sitten se määrä lisääntyi ja parhaillaan mä liikutin sitä viikon. Mun itseluottamus kasvoi ja mä menin huippuvauhdilla eteenpäin omassa kehityksessäni, vaikkei opettajaa ollutkaan. Mulla oli ystävänä sellainen opettaja, ettei kukaan muu voi saada.
"Olit valona mun tiellä,
silloin kun oli vaikeaa,
hullummaksi oisin tullut vielä,
jos sua ei ois ollutkaan."
Toinen poru sen takia tuli kevättalvella, kun kuulin että se on myynnissä. Mä porasin silmiä päästäni kuin hullu, eikä mikään voinut lohduttaa mua. Mähän rakastin sitä enemmän kuin omaa elämääni, mä olin valmis tekemään mitä tahansa sen vuoksi. Mä yritin kaikkeni. Vaikka sä aloitkin näyttää jo ihan muultakuin talvikarvaiselta nallelta sun mahas kanssa, ei ostajat kiinnostuneet siitä. Onneksi se ei ollut vielä silloin niin tykissä kunnossa kun sitten myöhemmin.
"Ei sua minusta voi erottaa,
jäit osaksi mieleni maisemaa."
Mitä pidemmälle kevät eteni, sitä pidemmälle me edettiin, yhdessä. Jokaisella kerralla se otti mut höristen korvat hörössä vastaan. Ja aina ratsastuksen jälkeen me leikittiin tarhassa littaa ja tanssittiin muuten vaan. Me oltiin ihan ykkösiä, molemmat. Se oli mun elämän keskipiste, mä en muuta olis tarvinnut. Se piti mut jaloillaan ja muisti palauttaa maan pinnalle, se tuki ja lohdutti, se kuunteli eikä valittanut kertaakaan siitä, että mä valitin.
"Olet jokaikinen yön ääni,
osa lempeää valon kajoa,
syyssateena saavuit elämääni,
en kuivuuteen hajoa."
Sitten tuli se yksi päivä, kun mä estepelkoisena päätin että hypättävä on, ei hevosella voi pelkkää koulua tuupata menemään. Ja mehän hypättiin, siitä sekin sitten lähti. Hyppytreeneistä tuli meidän rutiineihin piristävä lisä. Piialla me ylitettiin mun henkilökohtainen ennätys, 80cm. Siihen loppu tolpissa kannakkeet ja korkeus. Mutta se ei haitannut, sitten kerättiin autonrenkaita esteiksi, ne oli jänniä ja ne pelotti. Mutta selvittiin niistäkin sitten yhteistuumin. Se luotti muhun enemmän kun mä ymmärsin silloin.
"Olet jokaikinen yön ääni,
kukkamerestä poimin sut,
hyvä ajatus sisällä mun pääni,
kun maailma on suuttunu."
Tuli toukokuu, mä nousin ensimmäistä kertaa moneenkohan vuoteen ilman satulaa hevosen selkään, ja mä rakastin sitä hetkeä. Me tahkottiin kentällä jokaista askellajia ja kaikkea muutakin yhteensä puolitoistatuntia. Ja mun naama hehkui onnea. Se hevonen oli ykkönen. Parempaa ei ole, eikä tule olemaankaan.
"En tahdo irtikään päästää,
taas ilmestyt vierellein,
on pakko itseään säästää,
sen velkaa sulle jäin."
Sitten se muutti Ylöjärvelle. Mä muutin sisukkaana perässä. Meitä ei voinut erottaa mikään. Tai niinhän mä luulin. Kaikki alkoi siellä varsin hyvin, estekalusto oli laajempi ja maastot paljon kivempia. Me saatettiin pyöriä siellä pitkin metsiä kahta-kolmeakin tuntia ja hypellä puunrunkojen yli, kiipeillä ylämäkiä ja ottaa hurjia laukkaspurtteja. Ja se oli kuin unelma! Sillä mä hyppäsin 70cm estettä ilman satulaa, minä entinen estekammoinen ihminen. Mulla oli itseluottamus kohdillaan, ja meillä meidän välillä vallitseva luottamus huipussaan. Meidän huimin suoritus oli ehkä 110cm sarja, jossa ensimmäisenä oli pysty ja toisena okseri. Se olis hypännyt vielä korkeammallekin, jos olis voinut. Se oli elämänsä kunnossa, näytti ihan 5-6 vuotiaalta ja oli pirteä ja reipas kuin mikä. Sitten se myytiin. Yhtäkkiä, mulle ilmoittamatta. Multa lähti jalkojen alta lattia. Uuden omistajan kanssa mikään ei ollut kuin ennen. Me ei tultu toimeen. Susta tuli mulle historiaa, jota mä elän vieläkin.
"Kiitos, kun olit totta hetken,
nyt mun täytyis tästä jatkaa,
vierelläni teet loppuretken,
vaikka se on kuvitelmaa."
Sun mukana, mun motivaatio lähti. Mä olen toivottomana etsinyt uutta sua, sun piirteitä ja mun innostusta hevosia kohtaan takaisin. En mä löydä sitä. Ei mun ole hyvä enää minkään hevosen selässä. Koska kukaan ei ole Demon's Dance.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti